Edellisessä kirjoituksessa pohdin työyhteisön oppimiskulttuurin ydintä.
Se määriteltiin organisaatiolle luonteenomaisina oppimiseen liittyvinä arvoina, asenteina, tavoitteina ja käytäntöinä. Sellainen takuuvarmasti löytyy jokaisesta työyhteisöstä, yksittäisestä tiimistä suureen korporaatioon.
Mutta kuinka hyvin olemassa oleva oppimiskulttuuri palvelee työyhteisön perimmäisiä tavoitteita? Onko oppiminen tukitoiminto vai jotain sitä tärkeämpää? Mikä on riman korkeus?
Alati, ennakoimattomasti ja yllättävään suuntaan muuttuvassa maailmassa eivät vanhat menestysreseptit toimi. Uudet perustuvat uusiin oivalluksiin. Ne syntyvät vain oppimalla. Oppiminen on SE juttu.
Oppimiskulttuurin nykytilaa voi arvioida vastaamalla seuraaviin kymmeneen väitteeseen:
- Jatkuva oppiminen on luonteva osa työtämme: ammattirutiineista uuden luomiseen ja strategiaan
- Kaikki ymmärtävät työnsä merkityksen asiakkailleen ja osana kokonaisuutta
- Oppiminen on meille ilon ja energian lähde, keskeinen osa työhyvinvointia
- Oppiminen on kaikkia koskevaa, tavoitteellista ja suunnitelmallista
- Ymmärrämme, mitä ja miten kannattaa oppia
- Kannustamme aktiivisuuteen ja opimme virheistämme
- Vuorovaikutuksemme perustuu dialogiin eli arvostavaan, tasavertaiseen ja ratkaisukeskeiseen vuoropuheluun
- Erilaisuus on aidosti voimavaramme
- Opimme yksilö-, yhteisö- ja verkostotasolla
- Oppiminen on organisaatiomme johdon tärkeimpiä prioriteetteja
Kyllä vastausten määrä on suoraan kouluarvosana. Kuinka paljon matkaa kiitettävään on tällä hetkellä? Kiinnostaako oppimisen nostaminen koko työyhteisön ja johtamisen kärkiteemaksi?
Vahvan oppimiskulttuurin rakentaminen on pitkäjänteisyyttä vaativa prosessi. Näkyviä parannuksia saa onneksi aikaan hyvinkin nopeasti.
Entä jos oppimisen kulttuuri on jo vahvaa ja kuitenkin menee kurjasti? Vahva oppimiskulttuuri ei ole automaattinen onnistumisen tae tai ainakaan onnistumisen riittävä edellytys. Välttämätön edellytys se kuitenkin nykymaailmassa taitaa olla.
Juha Koskinen
