Työterveyslaitoksen Minna Toivanen kuvasi osuvasti aikaamme Helsingin Sanomien Minä väitän-kirjoituksessa (19.10.2022), jonka otsikko oli Elämän ylikuumeneminen. Hänen mukaan työtämme ja elämäämme hallistee lillukanvarsien tekeminen, työn ytimen hukkaaminen, oman työnkuvan epäselvyys, itse asetetut ja ulkoa tulevat vaatimukset ja ideaalit, työhön liittyvä paljous, rajaton informaatiotulva ja työtehtävien pompahtelu eri kanavista. Kun edelliset yhdistää haluumme olla hyviä ihmisiä työssämme ja vapaalla, on seurauksena pitkittynyt stressi, uupuminen ja loppuun palaminen.
Työelämämme kaipaa syvällistä uudistamista. Sellaista, joka yhdistää inhimillisyyden ja aikaansaavuuden. Mutta miten inhimillisyys ja aikaansaavuus ylipäätään voivat toteutua samaan aikaan? Tärkeä oivallus on, että hyvät asiat löytyvät eri näkökulmia yhdistämällä – ääripäistä ne eivät löydy.
Seuraavassa on viisi näkökulmaa, joissa kussakin inhimillisyys ja aikaansaavuus yhdistyvät.
Olemme kadottaneet luontaisen tekemisen rytmimme. Aikaansaavuus perustuu työn ja levon rytmittämiseen sekä keskittymistä kulloinkin yhteen asiaan. Kiire on kaiken luovuuden vihollinen.
Nyt ajaudumme helposti kiireen ja aikaansaavuuden ”turbomoodiin”, kun järkevä ja kestävä tavoite olisi kiireetön aikaansaavuus. Perinteisissä ammateissa aikaansaavuuden ja kiireettömyyden yhteen liittyminen on selvää. Kokeneen puusepän tai muun käsityöläisen työ ei vaikuta kiireiseltä, mutta kaikki työvaiheet ovat tarkoin mietittyjä ja joutuisia.
Aikaansaavuus edellyttää omaa ja koko työyhteisön osaamista sekä jatkuvaa oppimista. Pelkkä ammattiosaaminen ei kuitenkaan riitä, ja strategisen oppimisen keskeisen työkalun (ks. Oppimisen talo)
viesti on, että tarvitsemme lisäksi monipuolisia työelämätaitoja (ks. Tilanneäly), oman oppimisen metataitoja sekä kokonaisuuksien hallintaa eli systeemistä osaamista.
Hyvinvoivan työyhteisön tunnusmerkki on psykologinen turvallisuus. Se ei tarkoita naiiviutta oman toiminnan tai toimintaympäristön suhteen, vaan mahdollisuutta oppia yhdessä kaikista kokemuksista ja erityisesti virheistä. Psykologinen turvallisuus on positiivisen oppimiskulttuurin keskeinen piirre.
Rakentava vuorovaikutus perustuu dialogisuuteen, jolloin kukin tuo parhaan osaamisensa tavoitteena yhteisen hyvä. Debatista (väittely) poiketen dialogissa haetaan juuri yhteistä hyvää eikä yhtä voittajaa. Dialogiin kuuluu kuuntelemisen taito ja sitä helpottavat yhteiset päämäärät.
Lopulta ratkaisevaa on se, miten kohtelemme toisiamme. Suvaitseminen on tässä liian vähän. Tarvitsemme myötätuntoa ja toistemme kunnioitusta ihmisinä.
Avainsanoina edellisen voi tiivistää seuraavasti: tekemisen luontainen rytmi, jatkuva oppiminen, psykologinen turvallisuus, dialogisuus ja toistemme kunnioitus.